Pala elämää

Sotkin kädet suklaaseen.
Liian makeaa, suloista ja tulista.
Voitelin hillolla leivän,
maistoin palan makeaa. Elämää.
Tuuli puhalsi kasvoilleni hiukset,
kaikki ne, mitä jäljellä on.
Tämä päivä heräsi hiljaa.
Tummat verhot eivät päästäneet valoa huoneeseen.
Aina ei tarvitse nousta. On hyvä olla näin.
Nukahtaa uudelleen.
Aukaista silmät pimeään.
Tuntea hengitys.
Tuleeko se minusta?
Vai ilmeneekö se minussa maailmankaikkeuden herätessä todellisuuteen?
Kaikki tuossa pienessä navassa, josta kaikki alkoi,
ja josta se syntyy uudelleen.
Jossa tunnen suloisen chilin,
maistan palan makeaa suklaata.
Enempää en pyydä. En halua.
Kastan sormeni suuhun, nuolen puhtaaksi suklaasta.
Kuuntelen hengitystä, joka kohoaa.
Tunnen sinut lähellä,
tässä hengityksessä.
Läsnä.