Pieni ihminen

Suru verhosi taivaan pilveen

Katsoi maahan, kohti varpaitaan pieni ihminen

Hän keräsi ajatuksiaan kasaan

Kyyneleet ääneen virraten

Hän valutti ajatuksensa maan juuriin

Ymmärsi ettei voinut jäädä

Pieni ihminen 

Hän kohtasi toisen

ja tiesi, että tämä oli se päivä, 

jolloin pilvet väistyivät taivaalta,

jolloin lämpö pääsi hänen iholleen

miettimättä, rehellisesti

hän laski ääneen tunteensa tuosta hetkestä, 

ei toisesta eikä liioin tulevasta.

Läpi surun kaamoksen

Hän rakasti itseänsä yhä vahvemmin

avulla valon,
ja toisen, pienen ihmisen.

Kosketus kesään

Kesäillan aurinko kerrostalojen takaa

Avaan väsyneet silmäni vielä kerran

En ole enää se, keneksi kutsuin itseäni väkijoukossa

Seison hiljaa sälekaihtimien takana, jonne aurinko vielä ehtii

Kuuntelen kellon raksuttavan aikaa,

hengitykseni nousevan ja laskevan

Haistan maljakossa istuvien voikukkien pehmeän tuoksun

Tuoksu, joka melkein puhuu minulle

Voin melkein koskettaa aikaa, joka leijuu ympärilläni,

ilmaa, joka hivelee ihoani.

Korvissani humisee väkijoukon nauru,

Suussani maistuu makealta, kuin päivä, joka satoi pilvistä päälleni

Suljen silmäni ja kuulen sydämeni

Se kertoo, että olen yhä ehyt

Yhä kiireetön kehossani, sälekaihtimien takana,
pysähtyneenä maailman huminaan

Yhä tunnen laskevan auringon kasvoillani,

ja voin koskettaa sitä, kuten kosketan tätä elämää