On kesän alku.
Juuri ensimmäiseltä luokalta päässyt vaaleahiuksinen tyttö istuu vihreän audin takapenkillä ja kuuntelee autoradiosta yleisradiota, joka kertoo uutiset aina tasatunnein. Tytön mielestä matka on jatkunut jo monta tuntia.
"Milloin ollaan perillä?" kysyy tyttö etupenkillä istuvalta isoäidiltään. Isoisä, joka on kuskina, vääntää radiota hiukan kovemmalle, sillä hän haluaa kuunnella uutiset loppuun.
Välillä syödään isoäidin tekemää ruiseväsleipää, tottakai, ja pysähdytään pissatauolla.
Aikajoin tyttö kysyy jäljellä olevaa matkaa. Se on aina vain viisi minuuttia vähemmän kuin viimekerralla.
Pohjoinen on tytön mielestä liian kaukana, ja automatka tylsistyttävän pitkä.
Isoäiti kertoo matkaa kotoa mökille olevan vain 165kilometriä, ja kestävän pari tuntia. Tyttö on eri mieltä ja miettii, että pappa ajaa liian hitaasti, hidastelee muka porojen takia. Vaikka kyllähän niitä onkin tullut vastaan. Ne kävelevät autotiellä eivätkä piittaa liikennesäännöistä.
Vihdoin auto kääntyy tutulle hiekkatielle ja nousee jyrkkää rinnettä ylös harjulle.
Isoisä parkkeeraa auton ruskean mökin eteen ja oikealle puolelle laskeutuu rinne järven puolelle.
Hän ojentuu autosta, venyttelee käsiään helpottuneen näköisenä ja huokaa: "Ho-hoi!"
Isoäiti purkaa autosta laukkuja ja suunnittelee ääneen päivällisen tekoa ja miettii saakohan isoisä tytön kanssa tänä kesänä paljon haukia Koitijärvestä.
Tyttö katselee ympärilleen ja hengittää raikasta ilmaa. Se tuoksuu havulle ja kalaverkoille; kesämökille. Äkkiä tyttö muistaa jotain, kääntyy kannoillaan, juoksee harua ylemmäs pienelle kukkulalle ja seisahtuu puunjuurelle, jossa vielä on pystytettynä puinen risti. Viime kesänä siihen haudattiin yhdessä isoisän kanssa harjulta löytyneen kalan ruumis.
Pappa on ennättänyt vajalle, jossa hän tutkii kalaverkkoja. "Huomenaamulla laitetaan verkot vesille, tyttö! Sinä saat opetella huopaamaan," huudahtaa pappa tytön suuntaan.
Järvi on tyyni ja havupuut huojuvat hiljaa tuulen mukana. Hiljaisuus ja luonto kätkevät sisälleen seikkailun, jonka tyttö muistaa lämmöllä vielä vuosikymmenenkin jälkeen, silloin kun hän tekee yksin matkan harjulle vielä kerran katsomaan isovanhempiensa muistoa.
"Ho-hoi!" hän huutaa tuuleen ja tietää, että henget ovat läsnä ja suojelevat hänen matkaansa.
Juuri ensimmäiseltä luokalta päässyt vaaleahiuksinen tyttö istuu vihreän audin takapenkillä ja kuuntelee autoradiosta yleisradiota, joka kertoo uutiset aina tasatunnein. Tytön mielestä matka on jatkunut jo monta tuntia.
"Milloin ollaan perillä?" kysyy tyttö etupenkillä istuvalta isoäidiltään. Isoisä, joka on kuskina, vääntää radiota hiukan kovemmalle, sillä hän haluaa kuunnella uutiset loppuun.
Välillä syödään isoäidin tekemää ruiseväsleipää, tottakai, ja pysähdytään pissatauolla.
Aikajoin tyttö kysyy jäljellä olevaa matkaa. Se on aina vain viisi minuuttia vähemmän kuin viimekerralla.
Pohjoinen on tytön mielestä liian kaukana, ja automatka tylsistyttävän pitkä.
Isoäiti kertoo matkaa kotoa mökille olevan vain 165kilometriä, ja kestävän pari tuntia. Tyttö on eri mieltä ja miettii, että pappa ajaa liian hitaasti, hidastelee muka porojen takia. Vaikka kyllähän niitä onkin tullut vastaan. Ne kävelevät autotiellä eivätkä piittaa liikennesäännöistä.
Vihdoin auto kääntyy tutulle hiekkatielle ja nousee jyrkkää rinnettä ylös harjulle.
Isoisä parkkeeraa auton ruskean mökin eteen ja oikealle puolelle laskeutuu rinne järven puolelle.
Hän ojentuu autosta, venyttelee käsiään helpottuneen näköisenä ja huokaa: "Ho-hoi!"
Isoäiti purkaa autosta laukkuja ja suunnittelee ääneen päivällisen tekoa ja miettii saakohan isoisä tytön kanssa tänä kesänä paljon haukia Koitijärvestä.
Tyttö katselee ympärilleen ja hengittää raikasta ilmaa. Se tuoksuu havulle ja kalaverkoille; kesämökille. Äkkiä tyttö muistaa jotain, kääntyy kannoillaan, juoksee harua ylemmäs pienelle kukkulalle ja seisahtuu puunjuurelle, jossa vielä on pystytettynä puinen risti. Viime kesänä siihen haudattiin yhdessä isoisän kanssa harjulta löytyneen kalan ruumis.
Pappa on ennättänyt vajalle, jossa hän tutkii kalaverkkoja. "Huomenaamulla laitetaan verkot vesille, tyttö! Sinä saat opetella huopaamaan," huudahtaa pappa tytön suuntaan.
Järvi on tyyni ja havupuut huojuvat hiljaa tuulen mukana. Hiljaisuus ja luonto kätkevät sisälleen seikkailun, jonka tyttö muistaa lämmöllä vielä vuosikymmenenkin jälkeen, silloin kun hän tekee yksin matkan harjulle vielä kerran katsomaan isovanhempiensa muistoa.
"Ho-hoi!" hän huutaa tuuleen ja tietää, että henget ovat läsnä ja suojelevat hänen matkaansa.
No comments:
Post a Comment