Leave me. Don´t

You told me to grow, you told me how.
You said: you´ve to reach for your dreams.
But always demanding, always expanding my capacity.
I came devided, out from expected.
Dreams lost in time, dreams that weren´t mine.

Today, I am who you made me, truth lost in time.
Today, I am who you are, my dreams lost so far.

You asked me “how´s going”, how the fuck should I know!
You made up an excuse and left out away.
Now I´m here standing, nowhere to escape.
When dreams vanish in time, how should I know me?
Always you, always us, that´s the way I have known.

Today, I am who you made me, truth lost in time.
Today, I am who you are, my dreams lost so far.

Am I only a conglusion of what we once were?
The memories of my childhood play.
You have the power to decide, the power in me.
Dreams between us, dreams that´ll apart.
Now I´m lost in my dreams, and you are to blame.

Now, I dont know how, but I´m reaching for my dream.
Now, no one is here standing, but I keep on breaking away.
Now, I dont know how, but I´m reaching for my dream.
Now, no one is here standing, but I keep on breaking away.

Pilven peitossa viel taivas on

Masentaa ja ahdistaa,
kun aika runnoo ja pelottaa.
Joskus huominen tuntuu ankealta
ja iltapuuro sekin liian sakealta.

Työpaikan menettää saat,
auton, kodin siinä sivussa taas.
Kun elämä sijoiltaan runnoutuu,
elon päivät tulevat tuhoutuu.

Pilven peitossa viel taivas on,
verta sakeampi maku suussa sun.
Viina viisasten on suruton,
huolet murheet tarttuu pulloon hukutetun.

Nyt viikko, kuukausi takana tunteeton,
pullo tukena sun on tarpeeton.
Kun kaikki tuttu ympäriltäs katoaa,
tulevaisuus karu eteesi lankeaa.

Katso silloin kohti aurinkoo,
heitä pullo murheen jorpakkoon.
Kirjoita huolesi kaikki paperiin,
rutista myttyyn ja heitä ne roskiin.

Anna uuden kuljettaa,
anna ajan itsesi kartalle sijoittaa.
Aurinko pilvistä jo sarastaa,
elämä ja unelmat sinua odottaa.

Anna uudelle mahdollisuus,
rakenna itsellesi tulevaisuus.
Älä mennyttä jää suremaan,
päivä huominenkin haavat parantaa.

Oikea onni

Miltä näyttää oikea onni?

Onni katsoo silmistäsi minuun. Se tekee poskillesi kuopan ja huulilla hymyilee.

Onni on halaus, joka rakasta syleilee, se on hellyys, joka kosketuksestasi tarttuu.

Onni on pölynä valossa ympärillämme, viipaleina hetkissä näissä.

Onni on sade, joka pyyhkii läpi maan, ja kaikki huolet hajottaa.

Onni asuu sydämessämme tänään,

se elää toivossa huomenna.

Se on unelmat, jotka silmistäsi kuvastuu.

Muistot

Muistatko kun kerroin sinulle kesästä, jolloin olimme mökillä ja minä olin kahdeksan vanha. Löysin kuolleen linnun puuvajan takaa ja kiirehdin itku kurkussa syliisi. Lohdutit minua ja kerroit, että voisimme kaivaa linnulle haudan puun juureen ja sanoa jotain kaunista sen muistoksi.
Vietimme linnulle pienet hautajaiset ja kaiversimme puun juureen ristin…
Silloin kun kerroin sinulle tämän, hetken olin varma, että tietoisuus palasi silmiisi. Sinä muistit.

Äiti, kuka minua nyt lohduttaa?
Tunnen itseni niin hauraaksi ja voimattomaksi ilman sinua.

Muistatko kun alkuaikoina etsit kahvikuppiasi, joka ei ollutkaan pöydällä. Jos se olisi ollut minun kuppini, hajamielisen minun, olisimme nauraneet huvittuneina.
Mutta se oli sinun, lääkärin tuomitseman, hiljaisuutemme tuomitseman. Nyt, kun et enää muista, mikä kuppi on, tajuan, kuinka paljon aika meiltä vei.

Haluaisin niin kovasti, että muistaisit, että silmiisi palaisi se vanha elo, mikä niissä ennen oli.

Miten vaikeaa on seurata läheltä kun toinen unohtaa, pala palalta hän hukkuu tuntemattomaan. Muistot ovat enää kuvia paperilla, piirroksia vihossa, kirjoituksia vuosien takaa, kirjoituksia, jotka eivät enää tunnu omilta ja sanoja, jotka ovat vieraan käsialaa.

Kun äiti vielä oli voimissaan, kertoi hän minulle kuinka tyhjyys pelottaa.
Hän sanoi: kun mieleni ei enää ole läsnä, on parempi sydämenikin levätä.
Niin kauan kuin pystyt, älä muistele eilistä, joka ei enää palaa mieleesi ja rakasta maailmaa enemmän kuin muistojasi. Älä tarraudu menneeseen. Sillä vaikka elämämme on muistojen summa, ne ovat usein myös vankilamme.
Elä onnellisena, kuole onnellisena.

Mielenrauha

Minua raivostuttavat ihmiset, joiden on kokoajan pakko mässyttää tai värkätä jotain.
Varsinkin junassa se on sietämätöntä, kerrassaan käsittämätöntä.
Kun juna on liikkeessä, pystyn jotenkuten istumaan paikallani, sillä silloin ihmisten äänet eivät ole niin selvät, mutta kun se pysähtyy, kun se pysähtyy puristan hampaani yhteen ja pinnistän pidättääkseni kuohuvan vihan sisälläni. Nämä ihmiset…Tuntuu, että ne ovat junassa vain ja ainoastaan häiritäkseen mielenrauhaani. Heidän kännykkänsä soi taukoamatta ja mikä pahinta, he eivät pidä minkäänlaista kiirettä vastatakseen siihen. Tuijottavat vain hölmistyneinä näyttöä ja miettivät ”onhokan tää oikeesti mun puhelin, joka hälyttää”. Entäs sitten ne, jotka kuljettavat mukanaan koko viikon ruokavarastoja ja popsivat kaikki yhden junamatkan aikana. Edelliselläkin junareissulla takanani istuva rouskutti sipsiä koko matkan, edessä oleva rapisutti karkkipussiaan vähänväliä ja kaikilla muilla vaunussa olijoilla oli vähintäänkin rasittava omena jyrsittävänään tai leipä maiskuteltavanaan. Esimerkiksi nämä ihmiset voitaisiin kaikki laittaa erilliseen vaunuun, jossa he saisivat ihan kaikessa rauhassa jatkaa rasittavaa elämistään yhdessä. Minä haluan istua hiljaa rauhassa penkillä kädet sylissä ja katsoa ikkunasta maisemia.
Paikaltani en ainakaan nouse, laukkuja ei voi yksin jättää. Kerran meinasin lähteä vessaan, mutta heti joku mies katsoi perääni. Minähän en pervoille äijänkäppänöille laukkuani anna pengottavaksi!
Ja sitten on tämä kirjasto…
Rasittavaa purkan jauhamista kirjaston nettipäätteen edessä kun minä yritän rauhassa etsiä edes yhtä kunnon kirjaa. Eivätkö ihmiset todellakaan tajua kuinka rasittavaa on kuunnella suu auki jauhavaa ählämisählämiä, joka ei edes osaa käyttää koko nettipäätettä, vaan kyselee kokoajan toiselta ählämisählämiltä neuvoa omalla molotuskielellään.
Missä on kunnioitus suomalaista hiljaista kansaa kohtaan?!
Lisäksi kirjastossa pitäisi kieltää lapset ja vammaiset. No niin! Siinä taas yksi jalkavammainen tömpsyttelee ovelta kohti kirjaston hyllyrivejä.
Purkat, puhe ja kaikki hälinä on kiellettävä! Lapset, vammaiset ja ählämisählämit ensimmäisinä. Hermothan siinä menee kun ihmiset eivät tajua olla hiljaa vaan mässyttävät purkkaa ja hiplaavat tie mitä hilavitkuttimia, joka taas sattuu pahasti sivusilmääni!
Seuraavalla kerralla otan haulikon ja ammun koko rupusakin paskaksi, jos joku uskaltaa ärsyttää.