Muistot

Muistatko kun kerroin sinulle kesästä, jolloin olimme mökillä ja minä olin kahdeksan vanha. Löysin kuolleen linnun puuvajan takaa ja kiirehdin itku kurkussa syliisi. Lohdutit minua ja kerroit, että voisimme kaivaa linnulle haudan puun juureen ja sanoa jotain kaunista sen muistoksi.
Vietimme linnulle pienet hautajaiset ja kaiversimme puun juureen ristin…
Silloin kun kerroin sinulle tämän, hetken olin varma, että tietoisuus palasi silmiisi. Sinä muistit.

Äiti, kuka minua nyt lohduttaa?
Tunnen itseni niin hauraaksi ja voimattomaksi ilman sinua.

Muistatko kun alkuaikoina etsit kahvikuppiasi, joka ei ollutkaan pöydällä. Jos se olisi ollut minun kuppini, hajamielisen minun, olisimme nauraneet huvittuneina.
Mutta se oli sinun, lääkärin tuomitseman, hiljaisuutemme tuomitseman. Nyt, kun et enää muista, mikä kuppi on, tajuan, kuinka paljon aika meiltä vei.

Haluaisin niin kovasti, että muistaisit, että silmiisi palaisi se vanha elo, mikä niissä ennen oli.

Miten vaikeaa on seurata läheltä kun toinen unohtaa, pala palalta hän hukkuu tuntemattomaan. Muistot ovat enää kuvia paperilla, piirroksia vihossa, kirjoituksia vuosien takaa, kirjoituksia, jotka eivät enää tunnu omilta ja sanoja, jotka ovat vieraan käsialaa.

Kun äiti vielä oli voimissaan, kertoi hän minulle kuinka tyhjyys pelottaa.
Hän sanoi: kun mieleni ei enää ole läsnä, on parempi sydämenikin levätä.
Niin kauan kuin pystyt, älä muistele eilistä, joka ei enää palaa mieleesi ja rakasta maailmaa enemmän kuin muistojasi. Älä tarraudu menneeseen. Sillä vaikka elämämme on muistojen summa, ne ovat usein myös vankilamme.
Elä onnellisena, kuole onnellisena.