Minne rakkaus jaetaan

Minne katosi sydämeni

Se vietiin varkain, pala palalta katosi maailmaan

Minä en etsi sitä takaisin

se on turvassa minulta piilossa

se on annettu rakkaille ihmisille

Niille, jotka sen ansaitsee

Minne katosi sanat

jotka suustani tulivat

Rakkaille ne lausuttiin

Paremmille korville

Kaikuna maailmaan ääriin

Sukupolvien matka

On kesän alku.
Juuri ensimmäiseltä luokalta päässyt vaaleahiuksinen tyttö istuu vihreän audin takapenkillä ja kuuntelee autoradiosta yleisradiota, joka kertoo uutiset aina tasatunnein. Tytön mielestä matka on jatkunut jo monta tuntia.
"Milloin ollaan perillä?" kysyy tyttö etupenkillä istuvalta isoäidiltään. Isoisä, joka on kuskina, vääntää radiota hiukan kovemmalle, sillä hän haluaa kuunnella uutiset loppuun.
Välillä syödään isoäidin tekemää ruiseväsleipää, tottakai, ja pysähdytään pissatauolla.
Aikajoin tyttö kysyy jäljellä olevaa matkaa. Se on aina vain viisi minuuttia vähemmän kuin viimekerralla.
Pohjoinen on tytön mielestä liian kaukana, ja automatka tylsistyttävän pitkä.
Isoäiti kertoo matkaa kotoa mökille olevan vain 165kilometriä, ja kestävän pari tuntia. Tyttö on eri mieltä ja miettii, että pappa ajaa liian hitaasti, hidastelee muka porojen takia. Vaikka kyllähän niitä onkin tullut vastaan. Ne kävelevät autotiellä eivätkä piittaa liikennesäännöistä.
Vihdoin auto kääntyy tutulle hiekkatielle ja nousee jyrkkää rinnettä ylös harjulle.
Isoisä parkkeeraa auton ruskean mökin eteen ja oikealle puolelle laskeutuu rinne järven puolelle.
Hän ojentuu autosta, venyttelee käsiään helpottuneen näköisenä ja huokaa: "Ho-hoi!"
Isoäiti purkaa autosta laukkuja ja suunnittelee ääneen päivällisen tekoa ja miettii saakohan isoisä tytön kanssa tänä kesänä paljon haukia Koitijärvestä.
Tyttö katselee ympärilleen ja hengittää raikasta ilmaa. Se tuoksuu havulle ja kalaverkoille; kesämökille. Äkkiä tyttö muistaa jotain, kääntyy kannoillaan, juoksee harua ylemmäs pienelle kukkulalle ja seisahtuu puunjuurelle, jossa vielä on pystytettynä puinen risti. Viime kesänä siihen haudattiin yhdessä isoisän kanssa harjulta löytyneen kalan ruumis.
Pappa on ennättänyt vajalle, jossa hän tutkii kalaverkkoja. "Huomenaamulla laitetaan verkot vesille, tyttö! Sinä saat opetella huopaamaan," huudahtaa pappa tytön suuntaan.
Järvi on tyyni ja havupuut huojuvat hiljaa tuulen mukana. Hiljaisuus ja luonto kätkevät sisälleen seikkailun, jonka tyttö muistaa lämmöllä vielä vuosikymmenenkin jälkeen, silloin kun hän tekee yksin matkan harjulle vielä kerran katsomaan isovanhempiensa muistoa.
"Ho-hoi!" hän huutaa tuuleen ja tietää, että henget ovat läsnä ja suojelevat hänen matkaansa.

Aikuisuus

Selvillä vesillä
luulin olevani kanssasi.
Jälleen yllätin itseni uneksimasta.
On niin vaikea tietää oikeita vastauksia.
Niin vaikea ymmärtää.
Onko huokaus osa elämää, kun unohtaa hengittää?
Onko yksinäisyys rakentava voima
vaiko seurausta kaipauksesta?
Jos ei pue tarpeeksi vaatetta pakkasella
kylmettyykö sydän?
On niin vaikeaa olla aikuinen.
Ja silti edelleen
tahdon pukea punaiset kumisaappaat ja hyppiä lätäköissä,
vaeltaa metsissä ja rutistaa puita.
Kaikessa kaipaan sinuun.
Tässä olen
aikuinen,
kuin lapsi, joka huutaa kysymykset metsään.

What matters the most

Still
after time
the greatest thing was loving you
It does not fade
Though it might be hidden
But the strongest pain
is the amount of devotion a woman heart can hold
The unplanned
is the deepest Sea
a soul will dive
Teardrops on my cheeks
to remind me of everything
that mattered the most

Päivä jälkeen toisen

Ääriviivasi on piirtynyt lattiaan.
Kenkäsi jäljet tahrineet ovenkarmin.
Sydämesi syke hajottanut pirstaleiksi peilin.
Kosketuksesi kiirinyt pisaroina eilisen illallisen likaamille astioille.
Silti eilinen on kaunis.
Se on hetki kanssasi elämän varjossa,
hetki kasvotusten omien vajaavuuksieni kanssa,
hetki tuntea oloni vahvaksi,
juuri niinkuin sinä tahdoit minut nähdä.
Rakastettuna annan haikeudelleni tilan hengittää,
ja kiitollisuudelle mahdollisuuden elää tätäkin päivää.
Annan sydämelleni anteeksi senkin, etteivät kaikki runot päädy kirjoihin.
Sillä kaikki päivät eivät ole yhtä likaisen kauniita.
Menee aikaa, että ihmisen ajatus lakkaa olemasta,
hyväksyy elämän pirstaleisuuden.
Rakkaus ja viha kasvavat samassa huoneessa.

Aallot

Erehdyin.
Tein vääriä ratkaisuja.
Katsoin kuvaasi ja tahtoni jäi jälleen tunteeni armoille.
Yhteys, joka ei koskaan katoa antoi minulle luonteeni.
Vaikka sanattomuus vaeltaa sydämessäni, se ei jätä kylmäksi.
Tuska purjehtii poskiltani maahan, jota en voi käsittää.
Käsitänkö koskaan, mitä ratkaisuja teimme,
tai mitkä ovat niitä oikeita, jotta voisimme elää ja päästää irti.
Tahdoin vain sanoa sinulle,
rakastan sinua,
niinkuin itseäni.
Ja tuo rakkaus purjehtii satunnaisesti odottamatta,
kuin aallot myrskyävät kaukana siellä minne matkani jatkuu.
Päästän irti yhä uudestaan.
Päästän purjeeni tuulten käsiin.
Niin kauan, että olemme yhtä rakkautemme kanssa.

Pieni ihminen

Suru verhosi taivaan pilveen

Katsoi maahan, kohti varpaitaan pieni ihminen

Hän keräsi ajatuksiaan kasaan

Kyyneleet ääneen virraten

Hän valutti ajatuksensa maan juuriin

Ymmärsi ettei voinut jäädä

Pieni ihminen 

Hän kohtasi toisen

ja tiesi, että tämä oli se päivä, 

jolloin pilvet väistyivät taivaalta,

jolloin lämpö pääsi hänen iholleen

miettimättä, rehellisesti

hän laski ääneen tunteensa tuosta hetkestä, 

ei toisesta eikä liioin tulevasta.

Läpi surun kaamoksen

Hän rakasti itseänsä yhä vahvemmin

avulla valon,
ja toisen, pienen ihmisen.

Kosketus kesään

Kesäillan aurinko kerrostalojen takaa

Avaan väsyneet silmäni vielä kerran

En ole enää se, keneksi kutsuin itseäni väkijoukossa

Seison hiljaa sälekaihtimien takana, jonne aurinko vielä ehtii

Kuuntelen kellon raksuttavan aikaa,

hengitykseni nousevan ja laskevan

Haistan maljakossa istuvien voikukkien pehmeän tuoksun

Tuoksu, joka melkein puhuu minulle

Voin melkein koskettaa aikaa, joka leijuu ympärilläni,

ilmaa, joka hivelee ihoani.

Korvissani humisee väkijoukon nauru,

Suussani maistuu makealta, kuin päivä, joka satoi pilvistä päälleni

Suljen silmäni ja kuulen sydämeni

Se kertoo, että olen yhä ehyt

Yhä kiireetön kehossani, sälekaihtimien takana,
pysähtyneenä maailman huminaan

Yhä tunnen laskevan auringon kasvoillani,

ja voin koskettaa sitä, kuten kosketan tätä elämää

Rakkauden aihe

Rakastuin tapaasi elää,
rakastuin silmiisi, hymyysi,
rakastuin tapaasi koskettaa minua,
rakastuin kaikkeen sinussa,
sillä rakastuminen on sokeaa, sanotaan,
mutta sylissäsi silmät suljettuina meillä oli kaikki.
Mutta aivan liian pian muutin puutteesi syyksi lakata rakastamasta.
Unohdin ettei rakkaudesta puutu mitään,
Siltä ei tarvitse odottaa täyttymystä, vaan antaa itsensä rakastaa täydesti.
Jos jotain voisin korjata välillämme, korjaisin itseni rakastamaan sinua huolimatta puutteistasi,
Sillä rakastuminen sinuun on parasta mitä koin.
Se antoi aiheen rakkaudelle, aiheen rakastaa täydemmin epätäydellistä.
Se antoi minulle uuden unelman tielleni.

Mutta en ollut minäkään silmissäsi puutteeton.
Niin paljon oli vailla suhteemme asioita,
Että unohdimme unohtaa itsemme toistemme silmiin ja rakastua uudelleen.

Rakkaus, joka kasvatti meidät

Heikkoina hetkinä
Hellyytesi palaa iholleni.
Yöllä saavut uniini kuiskimaan.
Jätät minulle kaipuun tulijaisiksi valkenevaan aamuun.
Miksi kaipaan, en tiedä,
sillä minulla on kaikki näinä hiljaisina hetkinä, joina näen itseni peilistä,
sillä tiedän, että yhdessä rakastimme toisemme vihaan!
Olimme vieraita toistemme arjessa,
rakastuneita silloin, kun hukkasimme itsemme toistemme ihoon.
Olit niin vahva, että paiskasit herkkyyteni vasten lattiaa.
Ja silti, rakastuin kovaan kuoreesi.
Siitä kiitän sinua, sillä opin rakastaamaan itseäni yhä vahvemmin.
Selvisin hengissä kovista leikeistämme.
Sinne en palaa, sillä opin, mitä on rakkaus.
Ja hiljaisina hetkinä kirjoitan siitä runoja.
Sillä minusta kasvoi vahva,
ja rakkauteni vahvuus ylittää kaiken.

Rakkaus

Rakkaus siirtää vuoria,

rakkaus muuttaa ihmistä,

rakkaus antaa merkityksen elämälle.

Mutta rakkaus ei pese kahvikuppeja,

ei sylje kadulle,

ei hylkää sydäntä.

Rakkaus. Se ei ole taistelutanner.

Se on kädestä kiinni pitämistä.

Rakkaus. Se on myös irti päästämistä.

Luopumista tutuista kaavoista.

Luopumista ilman häviötä.
Kasvamista uuden edessä.

Itsensä hiljaista tiedostamista.

Draamakuningatar

Humallun susta.
Janoan lisää.
Juon viiniä suoraan pullosta,
pää kipeänä syön raakaa lihaa.
Laitan korkokengät jalkaan ja olen nainen,
horjahtelevainen, heiveröinen ja hento.
Tanssin tangon vasemmilla jaloilla.
En ole ollenkaan siro suloisen kuoreni alla.
Olen kömpelö, koska seurasi humalluttaa.
Ja kun olet poissa eksyn jälleen kolmenkymmenenkahdeksan numeron saappaissani
satunnaisen ohikulkijan kanssa kaljalle.
Janoan elämää.
Olen koukussa.