To dad

You carry me
like a flower that carries it´s leafs.
You help me on
like the wind that helds the sail.
You take me to your shoulders
like the sky that embraces it´s stars.
You protect me from bruises
like the snow that covers the earth.
You hold my hand
like the rock that shall never shake.

A passage from my diary

As I scaled closer to the peak I felt a little relief. I had to force myself up to the last steps. The rise had been so hard I had to rest. I sat on the higest point of the summit, dug up my diary and started writing:
"The red sun is setting behind the mountains turning everything into burning flames.
The only thing that seems to keep its shape is a small river that meanders into the pass.
A dark silk covers the valley. It is slowly rising up over the slopes, eventually rocking the whole mountainrange into a calm sleep."

Pimeä

Yö tulee hiljaa. Se hiipii nurkan takaa kuin tiikeri, joka odottaa hetkeä, jolloin hyökätä saalinsa kimppuun. Yö on luonnoton hirviö, jonka alle katoavat varjot ja kaikki elävä hukkuu tummaan olemattomuuteen. Minä kuolen, lakkaan olemasta. Olen kuin nukke, jolla ei ole omaa tahtoa. Mutta minä pelkään. Toivon ettei yö tule, että se lakkaisi olemasta ja minä olisin jälleen turvassa, syntyisin uudelleen ja unohtaisin menneen elämäni hetket, jossa jokainen yö oli pakoa aamuun.
Mutta niin ei ole. Taas, yhä uudelleen tunnen yön hiipivän ovelleni. Sen alla narisee lattia hiljaa, yhä lähempänä, lähempänä... Tunnen sen lähelläni, mutta en näe. Se on näkymätön, musta ja ääretön. Kuulen sen kuiskaavan luonnottomia sanoja, joilta peitän korvani. Olen yksin, yön sylissä. Ja se syli on kuolema. Se kietoo kätensä ympärilleni ja koskettaa minua. Joka hetki minä toivon sen päättyvän, käsken mielessäni sen katoamaan ja kuvittelen taistelevani vastaan, huutamaan apua. Mutta en pysty. Jokainen jäseneni ja ruumiin osa on jähmettynyt paikoilleen kuin kivi. Olen voimaton pimeän kuljettaessa kylmiä lonkeroitaan vartalollani. Suljen silmäni ja näen valon. Siellä olen hetken turvassa katseilta, kosketuksilta, syytöksiltä.
Avaan silmäni. Olen jälleen yksin. Kuulen kuinka pimeä hiipii huoneeni poikki ja narisuttaa lattiaa, ovea. Se on poissa. Olen hiljaa. Huone on hiljaa, koko maailma on hiljaa ja pysähtynyt. Kuulen vain sieluni äänen, joka itkee. Osa minusta on jälleen kadonnut, viety yön pimeyteen. Pian olen vain osia, tuhkaa, ilmaa. Eikä minua enää ole.

Merkki Jumalalta

Mie näin kerran unta, et mie kävelin niityllä alasti ja keräsin päivänkakkaroita. Siihen tuli sit mehiläinen ja rupes pörräämään miun ympärillä. Kohta se istu miun kädelle eikä lähteny mihinkään vaik mie sitä yritin parhaani mukkaan hätistellä. Yhtäkkiä se rupes miulle haastelemmaan. Se sano, et mie olen Jumala, älä sie hätistele. Sie et voi miua häätää vaik voit miut kieltää. Tuo miulle kukkia. Sitten se lensi poijes ja mie heräsin.
Mie en mikkään uskovainen ole, mutta siiihen unneen mie uskoin. Mie mietin, et mihin mie niitä kukkia veisin, et Jumala sais lähetyksen perille. Mie ajattelin, jotta kai se Jumala kirkossa assuu. Mie kävin kukkakaupasta kimpun hakemassa ja vein sen meijän pitäjän kirkon alttarille. Siihen sitte tuli oikeen pappismies ja sano miulle ettei niitä rehuja siihen voi jättää. Mie siihen vastaamaan, et Jumala käski tuomaan. No hää siihen, et Jumala on kaikes ja kaikkialla ja paras tapa ois jättää ne rehut kasvammaan luontoon, jossa ne saapi ellää rauhassa ja synnyttää uutta elämää. Sillon mie ajattelin, et miehän ostin nuot kukat kaupasta ja siellä ne ei ainakkaan lissäänny. Siitä päivästä mie päätin alottaa sellasen kukkien vappautusliikkeen. Nyt mie puolustan kukkien oikeuksia täällä kotosuomessa ja piän pienimuotosia mielenosotuksia kukkakauppojen edustalla heti marttojen kokkoontumisen jälkeen.

Ajan ratas

Mies istui vanhalla keittiöjakkaralla. Hän poltti piippua ja keinuitti jakkaraa hiljaa edestakaisin vanhan puulattian naristessa painolastin alla.
Ilma tuntui pysähtyneen. Vain pölynhiukkaset leijuivat päämäärättömästi auringonvalon kajossa.
Mies istui varjossa ja katseli tyhjyyttä. Hän katsoi auringonvaloa, joka juuri ja juuri pääsi heittämään säteensä avonaisesta ikkunasta ja loi kajon kuluneeseen puulattiaan. Sen laudat olivat harvat ja osa nauloista irronnut ajan saatossa.
Mies tiputti uusia poroja piippuunsa ja raapaisi tulitikkua. Piipusta nouseva savu kohosi kattoon ja katosi sen reijistä ulos. Aika oli juuri niin seisahtunutta kuin nuo porot miehen piipussa. Päivä kului, kului toinen, meni viikko ja kuukausi. Vuodet vaihtuivat... Tuolin hiljainen narina lakkasi. Mies nousi jakkaralta tukeutuen lyhyeen keppiin ja astui valoon. Hän katsoi ulos ja tunsi viileän henkäyksen kasvoillaan. Tuuli oli noussut.
Se oli löytänyt tiensä tuohon paikkaan, taloon, missä mies eli. Se työntyi ikkunasta sisään, ujelsi läpi talon ja livisti seinien raoista takaisin ulos.
Mies näki ulkona pienen myllyn, joka hiljalleen alkoi pyörittämään siipiään. Tuuli tarttui sen siipiin yhä voimakkaammin sai myllyn elämään. Se jatkoi puhaltamistaan eikä hellittänyt otettaan. Hiljaa myllyn sisällä jyvät murskaantuivat jauhoksi. Mylly jauhoi päivän, viikon, kuukauden. Se jatkoi jauhamistaan vielä vuosia sen jälkeen kun jyvät olivat loppuneet. Vuodet kuluivat ja haurastuttivat myllyn siipiä, kunnes eräänä päivänä yksi siivistä tipahti ja murskaantui maahan. Tuuli seisahtui. Se pujahti ikkunasta vanhan, jo kallellaan olevan talon uumeniin ja katosi lattialankkujen raoista ulos. Talo oli tyhjä ja liikkumaton. Hiljaisuus laskeutui talon ja myllyn välille. Vain vanha keppi nojasi talon nurkkaan muistona miehestä, joka joskus oli elänyt.

Africa

An elephant lay peacefully infront of the red sun.
It was half asleep dreaming about white clouds sailing pass the sky, green grass and water running under the leaves of akasia.
Suddenly it´s dream was disturbed. It sensed something in the air. Brown dust rose from the brown earth. The earth under it started to rumble. The elephant opened its eyes. It waved its ears and raised its trunk. Seven antelopes ran in the grass near by. The fear was in them all. The youngest of them was left behind. The lions had already set their eyes on it. It was still too weak to run. Soon the lions reached it. The burned off grass turned to red and the rest of the antelopes ran away scared.
The savannah was guiet.
The elephant lay down again. It closed its eyes and sniff the brown smell, the smell of Africa.
The sweat wiped trought and calmed the savannah to sleep.

Olipa kerran yksinäisyys

Olipa kerran pieni tyttö. Tai ei hän oikeastaan pieni ollut, vain hiukan yksinäinen suuressa maailmassa. Tytön ympärillä oli jatkuvasti ihmisiä, tuttuja tai tuntemattomia. He kulkivat hänen elämässään edestakaisin. Silti ihmiset eivät koskaan huomanneet tyttöä, he eivät katsoneet häntä silmiin, vaan hänen lävitseen. He eivät tienneet kulkevansa tytön elämässä sillä he eivät tunteneet tyttöä. He käyttäytyivät kuin ruuhkabussissa varhain maanantai aamuna, jossa tyttö oli heidän kuskinaan.
Tyttö ei koskaan sanonut mitään. Hän ei sanonut "hei" tai "mitä kuuluu" tai "minä olen tässä" eikä edes "tämä on minun bussini". Hän oli aina ystävällinen ja iloinen hymy kasvoillaan. Tyttö ei valittanut kohtalostaan, ei sanonut mitään, koska luuli ettei osannut kertoa mitään kuulemisen arvoista. Joka päivä hän seurasi katseellaan ihmisiä elämässään. Mutta kukaan ei koskaan vilkaissut häneen. Kaikilla oli omat kiireensä kulkea hänen ohitseen, pois hänen elämästään. Heillä oli omat perheensä ja ystävänsä. Tyttö vain oli yksin.
Hän oppi seuraamaan ihmisiä ja tunsi pian heidän nimensä, harrastuksensa ja elämänsä. Hän osasi kertoa jokaisesta ohikuljijasta jonkun yksityiskohdan, hän osasi sanoa heidän elämästään jotain, mitä kukaan muu ohikulkija ei nähnyt. Hän sanoi esimerkiksi: "Tuo mies harmaa villakangastakki päällään on pelannut koko elämänsä golfia siitä kuitenkaan pitämättä." Mutta kukaan ei koskaan pysähtynyt kuuntelemaan tyttöä. Niinpä hän ei koskaan sanonut mitään.
Eräänä päivänä tyttö huomasi uuden ihmisen, miehen, jolla oli harmaa parta ja risaiset vaatteet. Mutta ihmiset näyttivät kiertävän miehen, mies näytti kiertävän ihmiset.
Tyttö alkoi näkemään miestä joka päivä. Mies ei koskaan muuttunut. Hänellä oli aina samat vaatteet ja samanpituinen parta. Tyttö seurasi miehen elämää muttei koskaan osannut sanoa hänestä muuta, kuten "tuo mies on onneton" tai edes "tuo mies pitää suklaasta".
Tyttöä alkoi vaivaamaan oma tietämättömyytensä. Pian hän oli ärsyyntynyt ja sen jälkeen vihainen. Tyttö mietti kauan, miten hän saisi selville miehestä jotain. Eräänä päivänä pulu lensi miehen olkapäälle. Se istui siinä tovin ja lensi sitten tytön kädelle. Mies huomasi pulun ja seurasi sitä katseellaan. Hän näki tytön; ja tyttö näki hänet. He olivat paikallaan pitkän aikaa, kunnes pulu lensi pois heidän elämästään.
Silloin tyttö tajusi jotain. Hän oli jäänyt vajaaksi elämästään, lakannut unelmoimasta ja eksynyt ihmisistä. Tyttö lähestyi miestä, ensin epävarmoin askelein, sitten nopeasti ja lopulta päättäväisesti. Tyttö seisoi nyt miehen edessä, mutta ei tiennyt mitä sanoa. Hän mietti kauan miten puhutaan, mutta siitä oli pitkä aika kun hän viimeksi oli lausunut yhtään sanaa. Hän ei ollut avannut suutaan moneen vuoteen lausuakseen mitään tähdellistä tai vähemmän tähdellistä asiaa. Lopulta hänen mieleensä muistui vain yksi lause, jonka hän miehelle esitti tietämättä edes tarkalleen mitä se tarkoitti: "Hauska tutustua", tyttö aloitti. Mies loi tytölle onnellisen hymyn, jollaista tyttö ei muistanut nähneensä koskaan. Mies vastasi tytölle lämpimällä, mutta varmalla äänellä: "Kuka sinä olet?" Tyttö ei osannut vielä vastata, mutta tiesi, että aika kertoisi hänelle vastauksen. Mies ojensi tytölle kätensä ja tyttö otti sen omaansa. Se oli lämmin, vanhan miehen käsi, joka oli täynnä elämää ja rakkautta.

Lehden matka

Syksyn ensimmäinen lehti
maahan jo hiljaa ehti.
Hypisteli punertavaa asuaan,
ei murehtinut tulevia huoliaan.
Lumen sataessa maahan
ensimmäinen hiutale tavoitti lehden haavan.
Se pieni, punertava lehti,
mutta vanha,
koko kesän elää ehti.
Peittyi lumen vaippaan,
matkusti tuntemattomaan.

Aika

Makaan lapsuuteni vanhassa riippumatossa.
Sen värit ovat haalistuneet,
aika jättänyt tuoksun.
Katselen kevätpäivän aurinkoa, joka hiljaa saa maan elämään.
Puiden silmut avautuvat talven kohmeuden jälkeen
ja villit voikukat puhkeavat keltaiseen väriinsä.
Suljen silmäni ja kuuntelen lintujen heräävän yläpuolellani.
Kuin ensimmäisen kesäni,
tunnen kevään viimeisen päivän vanhan riippumaton sylistä.
Kaikkien vuosien jälkeen se kestää yhä.

Mummilleni

Miksi itket, kaunis neito?
Itken surusta,
itken ilosta,
itken särkyneestä lasista,
sen sadasta sirpaleesta.
Itken kesäpäivän kauneudesta,
menetetystä rakkaudesta,
kaipuusta johonkin kaukaiseen.
Itken heikkouteni tähden,
itken herkkyyteni vuoksi,
itken silmäni uuvuksiin.
Siksi itken, peikko kulta,
siksi itken minä vain.

Naaraslintu

Jos olisin toukokuu,
sulaisin lumesta,
palaisin halusta olla kesäkuu
Jos olisin naaraslintu,
joka liitää kesän tuulessa,
istuu koivun oksalle
Jos olisin mesimarja,
jonka poikaset syövät naarasemon suusta,
Jos istuisin mummollani kuistilla
auringon lämmössä,
katsellen luontoa,
olisin minä nähnyt kaiken.

Riisto

Palanut haju tulvii kaikkialta. Se tarttuu minuun.
Ruskea hiekka pöllyää ympärilläni.

Kostea ilma.
Likaiset nurkat.

Orvot lähestyvät minua.
Heillä ei ole käsiä, ei jalkoja tai silmiä.

Saastaiset ruumiit ympärilläni, lähelläni, kiinni minussa!

He ottavat raajani: käteni, jalkani. Repivät silmäni kuopistaan.
En enää näe.

He raastavat lihani.

Nyt olen yksi heistä.
Jaettuna palasiksi.

Vailla rakkautta. Vain inho ympärilläni.
Vailla päämäärää, vain halu pysyä hengissä.

Mielen huone

Seison huoneessa.
Se on tyhjä. Pimeä.
Täynnä ahdistusta.
Ei ole ikkunaa.
Pelottaa. Paleltaa.
Haluan pois, mutta ovea ei ole.
Yritän huutaa, mutta ääntä ei kuulu.
Yritän hakata seiniä, mutta ne tulevat lähemmäs.
Olen vankina.
Yksin.
Ajatusteni kanssa.

The beginning

It´s been raining
Street´s wet
yet no sights of clouds
It´s bright
On this street of change
seeking for something
looking for no one
It´s bright
yet I cannot see
I have to move forwards
I have to find the way home
Home is nowere
It´s in the clouds

"Maalaisnaisen kertomaa"

Mie lähin reissuu. Mie vaan kolusin vintille ja otin yhen meijän matkalaukuista ja tungin sen täyteen miun rompetta. Eihän miulla kovin paljon ommaisuutta ole, mutta sen otin, mitä oli. Ukko yritti urkkia, että mihin sie oot lähösä. Mutta miepä en vastannu. Olin vaan hilijaa ja annoin sen ihimetellä.
Kauan mie sitä huushollia hoidinki. Nisut leivoin ja lehemät lypsin. Pellolla mie kuokin niin, jotta vieläki on selekä vääränä. Ukolle mie passasin neljä kertoo päivässä ruuvat pöytään, mutta se peijakas ei edes sinne asti viittiny tulla ku televiissiossa Mika hiihti maailmanmestaruuvesta...Vaikka eihän siittäkkään koskaan mitään tullu. Illalla ku ukko vihdoin nosti ahterinsa sohvalta ja tarras miun yöpaidan helemaan siinä toivossa, että olis päässy miuu vähän kiksauttammaan, nii mie olin liian väsyny.
Niin miun mittani sitte yhtenä päivänä täytty ja mie otin ja lähin. Mie kiersin koko Skandinaavian ja Euroopan aina Venäjältä Epsanjaan. Eksyin mie kerran käymään ihan Ameriikassa asti yhen mukavantuntusen herrasmiehen seurassa, ku se kerta matkan tarjos. Mutta sitte se alako vaatimaan miuu sille akaks. Mie siihen sanomaan, jotta kuulkaa herra, mie en oo vielä siinä iässä. Vielä on paaljon nähtävää. Ja kyllä mie kuulkaa näinki. Parhaimman näköset miehet oli ehottomasti Epsanjassa, mutta täytyy kyllä severran kehasta naapurimaan miehiä, että ne Ruottalaiset ne osas asiansa parhaiten. Siellähän ei meinannu jalkeille ennättää ku heti oli toinen kellistämässä viereen ja kuiskimassa "ja elskar dej."
...Mutta nyt mie meen takas kotio. Ukko on ottanu kuulemma toisen eukon ittelleen. Semmonen peli ei vetele! Miun serkunhan kanssa se ennen peuhas. Ny serkku on alakanu miun huushollia hoitammaan. Ettäs kehtaa! Vaan empä mie ukkoa toru enkä ihimettele. Sammaa näkyähän meissä serkun kanssa on. Ties vaikka olis ukko iltasella erehtyny luullemmaan miuks, nostanu hammeenhelemaa ja ryhtyny panemaan.
En mie rakkauvesta tiiä, mutta ommaani mie en vaihtas.
Nyt tullee ukollekin eri komento pirtissä ku mie saavun. Serkkua mie pukkaan pehevaan nii, jotta voltissa lentää pellolle eikä varmasti takasin tuu!

Lyrics of a song from the past

You made a wound on my skin
You made it bleed.
But the blood made me see.

You made a wound on my skin
You made it bleed.
Before I tought I was made of steel.


You touched me inside, reached in my heart.
You sneaked under my skin, you made me stay.
The picture of us was scattered into our minds.
You fell for the image, I fell for a dream.
Now staying is so easy, but leaving is dead.


You made a wound on my skin
You made it bleed.
But that wound made me weak.


This life was not made for you and me.
The time between us was too much to bare.
This life was made for someone like us,
but they only exist in the illusion of our minds.
Now the illusion is what keeps me awake.

You made a wound on my skin
You made it bleed.
My body was so fragile it made me fall.


Now how can I find you in another time?
How can I see you in another life?
Can you be devided to half?
Can I keep a part of you under my skin?
Is there no law to make you stay?
Is there no death to stop the wound from bleeding?


You made a wound on my skin
You made it bleed.
Now I´m dying too slowly, I´m dying too late.

You made me a wound on my skin
You made it bleed.
Dying is easy, but the wound is so deep.