Mies istui vanhalla keittiöjakkaralla. Hän poltti piippua ja keinuitti jakkaraa hiljaa edestakaisin vanhan puulattian naristessa painolastin alla.
Ilma tuntui pysähtyneen. Vain pölynhiukkaset leijuivat päämäärättömästi auringonvalon kajossa.
Mies istui varjossa ja katseli tyhjyyttä. Hän katsoi auringonvaloa, joka juuri ja juuri pääsi heittämään säteensä avonaisesta ikkunasta ja loi kajon kuluneeseen puulattiaan. Sen laudat olivat harvat ja osa nauloista irronnut ajan saatossa.
Mies tiputti uusia poroja piippuunsa ja raapaisi tulitikkua. Piipusta nouseva savu kohosi kattoon ja katosi sen reijistä ulos. Aika oli juuri niin seisahtunutta kuin nuo porot miehen piipussa. Päivä kului, kului toinen, meni viikko ja kuukausi. Vuodet vaihtuivat... Tuolin hiljainen narina lakkasi. Mies nousi jakkaralta tukeutuen lyhyeen keppiin ja astui valoon. Hän katsoi ulos ja tunsi viileän henkäyksen kasvoillaan. Tuuli oli noussut.
Se oli löytänyt tiensä tuohon paikkaan, taloon, missä mies eli. Se työntyi ikkunasta sisään, ujelsi läpi talon ja livisti seinien raoista takaisin ulos.
Mies näki ulkona pienen myllyn, joka hiljalleen alkoi pyörittämään siipiään. Tuuli tarttui sen siipiin yhä voimakkaammin sai myllyn elämään. Se jatkoi puhaltamistaan eikä hellittänyt otettaan. Hiljaa myllyn sisällä jyvät murskaantuivat jauhoksi. Mylly jauhoi päivän, viikon, kuukauden. Se jatkoi jauhamistaan vielä vuosia sen jälkeen kun jyvät olivat loppuneet. Vuodet kuluivat ja haurastuttivat myllyn siipiä, kunnes eräänä päivänä yksi siivistä tipahti ja murskaantui maahan. Tuuli seisahtui. Se pujahti ikkunasta vanhan, jo kallellaan olevan talon uumeniin ja katosi lattialankkujen raoista ulos. Talo oli tyhjä ja liikkumaton. Hiljaisuus laskeutui talon ja myllyn välille. Vain vanha keppi nojasi talon nurkkaan muistona miehestä, joka joskus oli elänyt.
Ilma tuntui pysähtyneen. Vain pölynhiukkaset leijuivat päämäärättömästi auringonvalon kajossa.
Mies istui varjossa ja katseli tyhjyyttä. Hän katsoi auringonvaloa, joka juuri ja juuri pääsi heittämään säteensä avonaisesta ikkunasta ja loi kajon kuluneeseen puulattiaan. Sen laudat olivat harvat ja osa nauloista irronnut ajan saatossa.
Mies tiputti uusia poroja piippuunsa ja raapaisi tulitikkua. Piipusta nouseva savu kohosi kattoon ja katosi sen reijistä ulos. Aika oli juuri niin seisahtunutta kuin nuo porot miehen piipussa. Päivä kului, kului toinen, meni viikko ja kuukausi. Vuodet vaihtuivat... Tuolin hiljainen narina lakkasi. Mies nousi jakkaralta tukeutuen lyhyeen keppiin ja astui valoon. Hän katsoi ulos ja tunsi viileän henkäyksen kasvoillaan. Tuuli oli noussut.
Se oli löytänyt tiensä tuohon paikkaan, taloon, missä mies eli. Se työntyi ikkunasta sisään, ujelsi läpi talon ja livisti seinien raoista takaisin ulos.
Mies näki ulkona pienen myllyn, joka hiljalleen alkoi pyörittämään siipiään. Tuuli tarttui sen siipiin yhä voimakkaammin sai myllyn elämään. Se jatkoi puhaltamistaan eikä hellittänyt otettaan. Hiljaa myllyn sisällä jyvät murskaantuivat jauhoksi. Mylly jauhoi päivän, viikon, kuukauden. Se jatkoi jauhamistaan vielä vuosia sen jälkeen kun jyvät olivat loppuneet. Vuodet kuluivat ja haurastuttivat myllyn siipiä, kunnes eräänä päivänä yksi siivistä tipahti ja murskaantui maahan. Tuuli seisahtui. Se pujahti ikkunasta vanhan, jo kallellaan olevan talon uumeniin ja katosi lattialankkujen raoista ulos. Talo oli tyhjä ja liikkumaton. Hiljaisuus laskeutui talon ja myllyn välille. Vain vanha keppi nojasi talon nurkkaan muistona miehestä, joka joskus oli elänyt.
No comments:
Post a Comment