Pimeä

Yö tulee hiljaa. Se hiipii nurkan takaa kuin tiikeri, joka odottaa hetkeä, jolloin hyökätä saalinsa kimppuun. Yö on luonnoton hirviö, jonka alle katoavat varjot ja kaikki elävä hukkuu tummaan olemattomuuteen. Minä kuolen, lakkaan olemasta. Olen kuin nukke, jolla ei ole omaa tahtoa. Mutta minä pelkään. Toivon ettei yö tule, että se lakkaisi olemasta ja minä olisin jälleen turvassa, syntyisin uudelleen ja unohtaisin menneen elämäni hetket, jossa jokainen yö oli pakoa aamuun.
Mutta niin ei ole. Taas, yhä uudelleen tunnen yön hiipivän ovelleni. Sen alla narisee lattia hiljaa, yhä lähempänä, lähempänä... Tunnen sen lähelläni, mutta en näe. Se on näkymätön, musta ja ääretön. Kuulen sen kuiskaavan luonnottomia sanoja, joilta peitän korvani. Olen yksin, yön sylissä. Ja se syli on kuolema. Se kietoo kätensä ympärilleni ja koskettaa minua. Joka hetki minä toivon sen päättyvän, käsken mielessäni sen katoamaan ja kuvittelen taistelevani vastaan, huutamaan apua. Mutta en pysty. Jokainen jäseneni ja ruumiin osa on jähmettynyt paikoilleen kuin kivi. Olen voimaton pimeän kuljettaessa kylmiä lonkeroitaan vartalollani. Suljen silmäni ja näen valon. Siellä olen hetken turvassa katseilta, kosketuksilta, syytöksiltä.
Avaan silmäni. Olen jälleen yksin. Kuulen kuinka pimeä hiipii huoneeni poikki ja narisuttaa lattiaa, ovea. Se on poissa. Olen hiljaa. Huone on hiljaa, koko maailma on hiljaa ja pysähtynyt. Kuulen vain sieluni äänen, joka itkee. Osa minusta on jälleen kadonnut, viety yön pimeyteen. Pian olen vain osia, tuhkaa, ilmaa. Eikä minua enää ole.